Antti Rinne

Synnyin vuonna 1962 Helsingissä paljon köyhempään ja sulkeutuneempaan maahan kuin Suomi nyt on. Hyvinvointivaltio oli vasta muotoutumassa. Maassa vallitsi voimakas pyrkimys tasa-arvoon ja turvallisuuteen.

Peruskouluun alettiin siirtyä ollessani itse kouluikäinen. Tavoiteltiin mahdollisuutta hyvinvointiin kaikille. Se on mielestäni yhä reilu lähtökohta politiikalle.

Tavoitteiden rahoittaminen perustui työlle. Sinä aikana, kun kasvoin aikuiseksi, Suomen kansantuote lähes kaksinkertaistui.

Aloitin oman työurani vuonna 1980. Olin muun muassa töissä sahalla ja kiersin kaksi vuotta taiteilija Veikko Sinisalon autonkuljettajana ja näyttämömiehenä.

Käänsin uuden lehden vuonna 1985, kun aloitin oikeustieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Valmistuessani vuonna 1987 Suomessa elettiin nousukautta.

Kasvu kääntyi 1990-luvun alkupuolella. Ihmiset menettivät työpaikkojaan, samalla valtio menetti verotulojaan. Ihmisten turvallisuuteen ja tasa-arvoon tuli säröjä. Kustannuksia maksetaan yhä.

Aloitin vuonna 2002 ammattiliittojohtajana, tehtyäni vuosien uran ammattiliitoissa. Suomelle 2000-luvun alku näytti lupaavalta. Maa toipui lamasta muun muassa elektroniikkateollisuuden nousun myötä.

Ongelmia oli kuitenkin luvassa. Pitkän aikavälin vaikeutena oli ja on edelleen ikääntyneiden määrän kasvu suhteessa työllisiin. Samalla elinkeinorakenteen perustukset alkoivat 2000-luvulla murtua. Paperin kysyntä heikentyi maailmalla. Elektroniikkateollisuutta painoi kilpailun koveneminen erityisesti kännykkäbisneksessä. Vuodesta 2009 alkaen Suomi on kohdannut lisäksi suhdanneluontoisen taantuman. Nämä ongelmat ovat vaikuttaneet maahamme paljon.

Aloitin kesällä 2014 SDP:n – perinteisen työn puolueen – puheenjohtajana tilanteessa, jossa noin 460 000 työikäistä oli vailla työtä.

Minulla on neljä lasta. He ovat syntyneet hyvin erilaiseen Suomeen kuin minä. Monet yhteiskunnallisista tavoitteista on saavutettu. Toisaalta perustavoitteet tasa-arvosta ja turvallisuudesta ovat vaakalaudalla, koska niiden rahoitus on vaarassa. Minua huolestutti ja huolestuttaa edelleen, ettei tulevaisuuden Suomi ole reilu paikka kaikille.

Pidimme SDP:ssä erittäin tärkeänä kestävän taloudellisen kasvun ja työn edistämistä. Ne ovat välineitä tasa-arvolle. Työpaikkojen lisäämiseksi tarvitaan muun muassa monipuolista viennin strategiaa, uusia rahoitustapoja yrityksille sekä julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuutta.

Voimme kehittää tasa-arvoa lisääviä palveluita, kun rahoitus on taas vakaammalla pohjalla. Palvelut kuten peruskoulu ja vanhustenhoito tuovat toimiessaan turvallisuutta arkeen ja tasa-arvoa ihmisten välille. Turvaa tuo myös säällinen toimeentulo, työllisten ja yrittäjien lisäksi eläkeläisille sekä työttömille.

Hyvinvointivaltio on kehittynyt ja palvellut pääosin hyvin 50 viime vuoden aikana. Nyt se etsii uutta tietä tulevaisuuteen.

Tasa-arvo lisää kasvua ja hyvinvointia. Nyt on päästävä reilusti eteenpäin. Se on minun tieni.

Voitettuamme vaalit keväällä 2019, aloitimme hallitusohjelmaneuvottelut ja lupasimme uudistaa poliittista kulttuuria ja päätöksentekoa. Loimme sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti kestävään Suomeen tähtäävän ohjelman. Emme lähteneet leikkausten tai veronkorotusten tielle, vaan tavoittelimme talouskasvua työllisyyttä ja tuottavuutta nostamalla. Samaa hallitusohjelmaa on toteuttanut myös pääministerikauttani seurannut Sanna Marinin hallitus.

Kuluneen eduskuntakauden aikana olen saanut toimia myös perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana, kun käsittelimme historiallista sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteen uudistusta. Väestön ikääntyminen johtaa väistämättä palvelutarpeiden kasvuun, jonka kustannuksia voidaan hillitä satsaamalla ennaltaehkäisyyn ja lähellä ihmistä tuotettaviin peruspalveluihin, jolloin kalliin erikoissairaanhoidon tarve vähenee. Näin voidaan myös varmistaa, että sote-palvelut ovat yhdenvertaisesti kaikkien saatavilla. Uudet hyvinvointialueet pääsivät vihdoin aloittamaan tämän vuoden alussa.

Viimeisimpänä olen päässyt toimimaan eduskunnan 1. varapuhemiehenä. Näköalapaikalta voin todeta, että pidän tärkeänä toisia kunnioittavan keskustelukulttuurin säilymistä eduskunnassa ja koko yhteiskunnassa. Meidän ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä, mutta meidän on tultava toisiamme vastaan, jotta kaikki pysyvät mukana yhteisellä tiellä.